Psykoterapeutin ammatti on kummallinen. Kun kohtaan asiakkaan ensimmäisiä kertoja, hän on usein keskellä tuskaista elämänvaihettaan. Paha mieli, itku ja kapina ovat läsnä vuorovaikutuksessa. Usein asiakas tahtoo muutosta, mutta muutos pelottaa liikaa. Vastustaminen tuntuu psykoterapeuttina nahoissani lujaa. Yhdessä tunnetaan lujaa. Sitten terapia etenee, yhteistyö ja luottamus syvenevät. Asiakkaan usko omaan itseensä, mielenrauha ja ilo alkavat vähitellen palautua. Kun terapeutilla alkaa olla helppoa, on aika sanoa näkemiin.

Ja taas toiselle ”tervetuloa”…

Teen työtäni intensiivisesti, ihmisenä olen aika voimakkaasti kokeva. Pohdin asiakkaitani, heidän menneisyyttään ja oiremuodostustaan. Miten lähestymme teemoja, mikä on aikataulumme, milloin painotamme struktuuria, milloin tunteiden jakamista tai muistoissa lepäämistä. Yritän keskittyä, että osaisin kysyä olennaisia asioita. Haastankin. Psykoterapia on parhaimmillaan tasa-arvoista kahden ihmisen kohtaamista. Minulla on teoriatietoa, mutta siitä ei ole iloa ilman kokonaisvaltaista heittäytymistä. Terapeuttina on oltava rohkea ja ennakkoluuloton. On luotettava ihmisen perimmäiseen kykyyn saavuttaa paras mahdollinen tasapaino suhteessa itseensä. Vastavuoroisessa yhteistyössä se on mahdollista.