Mitä tänä kahtena vuotena on sitten tapahtunut. Paljon niin paljon, että kokonaisuutta on edes vaikea hahmottaa. Muutos on tapahtunut sisältäpäin, mutta se kuulemma näkyy myös ulospäin. Olen kuin elämänvirta olisi palannut minuun. Ei elämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole edelleenkään, mutta ei sen pidäkään olla. Minun suhtautuminen kaikkeen on muuttunut.

Minulla on paremmin tilaa hengittää, olla oma itseni.

Psykoterapian myötä olen oppinut tunnistamaan itseäni. Näkemään asioita siltä kannalta, että kaikella on tarkoituksensa. Olen saanut moneen kysymykseen vastauksen. Näen ja kuulen täysin eri tavalla kuin ennen. Asiat joihin kiinnitän huomiota ovat toisenlaisia. Minulla on paremmin tilaa hengittää, olla oma itseni. Eikä tämä matka lopu koskaan. Otan vastuun omasta elämästäni omista teoistani. Minusta on tullut aikuinen.

Olen tässä ja nyt juuri tällaisena sen vuoksi, mitä olin ennen ja mitä tapahtui psykoterapiassa. Olen kiitollinen kaikesta tapahtuneesta.

Lähtökohta on näin taaksepäin katsottuna ollut aivan kaoottinen. Aika kultaa muistot sanotaan, mutta toivottavasti ei niin paljoa, että kaikki menneet unohtuisi. Olen tässä ja nyt juuri tällaisena sen vuoksi, mitä olin ennen ja mitä tapahtui psykoterapiassa. Olen kiitollinen kaikesta tapahtuneesta. Ennen kaikkea olen kiitollinen tästä hetkestä. Tässä hetkessä on se kaikki mitä minä tähän hetkeen tarvitsen kasvaakseni ihmisenä. Sillä ei ole merkitystä mitä se on. Kiitollisuus tulee minusta, ei mistään ulkopuolelta.

Soisin kaikille rohkeutta kohdata itsensä. Yksin se on usein haastavaa. Apua on saatavilla, sitä kannattaa käyttää. Se, että siitä voi seurata jotain näin hienoa, on se kortti, joka kannattaa katsoa.

Minut löytää tarinoimasta Facebookissa: Muutoksen tiellä – aatosten virtaa sivulta

Oikein hyvää kevään odotusta kaikille ja rohkeutta kohdata itsensä!

Kaikki on hyvin,

Minna

Terapeutti vai ystävä?

Terapeutti ei ole minulle varsinainen ystävä, sanan siinä merkityksessä mitä ystävällä ymmärrän. Hän ei ole myöskään ”hyvänpäivän tuttu”, johon ainut kontakti on tervehtiminen kadulla. Hän on paljon enemmän, hän on jollain tapaa osa minua, vielä. Hän on se, kenen tapaamista odotan, jotta voin kertoa kaikista synkimmätkin tunteet, mutta samalla tapaa ne suurimmat ilon aiheet. On aivan minusta kiinni mihin pureudutaan milläkin istunnolla. Minä olen kuitenkin tämän baletin päätähti, hän on ohjaaja.

---

Minä olen kuitenkin tämän baletin päätähti, hän on ohjaaja.

---

Minä kerron hänelle sellaisia asioita, joita en kerro kenellekään muulle, en edes parhaalle ystävälleni. Minulla ei ole häneltä mitään salattavaa, eikä minun tarvitse miettiä mitä mieltä hän on minusta. Minä voin ja olenkin siis täysin avoin kirja hänelle. Se on kaiken perusta. Sitä paitsi hän kyllä minut saa kiinni rysän päältä, jos yritän jotain muuta, miksi siis edes yrittää.

Se miksi kerron terapeutille enkä ystävälle, on hyvin selkeää. Terapeutti on ammattilainen, hän on puolueeton. Hänen ammattimainen näkemys on neutraali verrattuna ystävään. Tämä ei missään tapauksessa sulje pois hänen empaattisuuttaan, mutta minä en voi häntä manipuloida. En saa häntä lähtemään mukaan omiin ajatuksiini, hän on se joka laittaa rajan tässä kohtaa.

Mitä kerron kenellekin?

Ystävälle kerron murheitani ja ilojani, niitä ei käydä sen syvällisemmin läpi. Voivotellaan ja toivotellaan, mutta pintapuolisesti. Mietitään kaiken kalleutta, lapsien kasvua ja maailman menoa. Ystävälle voi manata suurta työmäärää tai sitä, jos naapuri leikkaa nurmikkoa sunnuntaiaamuna, kun haluisin nukkua, vaihdetaan ruokavinkkejä ja pidetään kutsuja. Ystävän kanssa jaetaan arkea.

Terapeutin kanssa käydään läpi sitä mitä se arki minussa herättää ja miksi. Miksi toimin tietyllä tapaa, miksi ajattelen juuri näin? Voisiko asiaa ajatella toisella tapaa? Mikä on se keino millä minun tuntemukset olisi mahdollisimman hyvät, elämä pääsääntöisesti positiivista ja mielekästä. Aina se ei sitä ole, eikä sen pidäkään olla, mutta sen ymmärtämiseen miksi, siihen olen tarvinnut terapeuttia. Ymmärtämään itseäni ja sitä kautta, kuin vahingossa myös ympäristöäni.

---

Ystävän kanssa on ihana jutella kaikesta ja saada myötätuntoa, mutta harva ystävä on kykenevä olemaan puolueeton.

---

Ystävän kanssa on ihana jutella kaikesta ja saada myötätuntoa, mutta harva ystävä on kykenevä olemaan puolueeton. Puolueelliselta ystävältä en voi saada sitä perspektiiviä asioihin, jota tarvitsen. Minun ajatus ei ole läheskään aina oikein, mutta ystävyyden menettämisen pelossa, on monesti helpompi vain myötäillä. Jokainen on varmaan kokenut erimielisyyttä ystävänsä kanssa, joten tietää mitä siitä seuraa.

Mitä sitten en saa terapiasta?

En saa sieltä valmiita vastauksia. Voin kyllä yrittää, mutta turhaan. Mistä ne vastaukset sitten tulee? Minusta, ajan kanssa, sitten kun olen siihen valmis. Terapeutti herättelee minussa kysymyksiä sen perusteella mitä minä hänelle kerron. Hän vaistoaa minusta asioita ja näkee/kokee minut tavallaan ja kertoo siitä. Kyllä, se on joskus tuskastuttavaa ja ärsyttävää. Terapiassa saan kuitenkin avaimet itseni tutkiskeluun, saan usein kysymyksiä joita minun pitää pohtia. Haasteelliseksi koen sen, että minulla on aina niin paljon mielen päällä, kun menen terapiaan. Käyn siellä kahdesti viikossa, mutta asiaa riittäisi joka päivälle. Se ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, vaan minun on opittava elämään omaa elämää, rajaamaan ja rajoittamaan.

---

Terapeutti herättelee minussa kysymyksiä sen perusteella mitä minä hänelle kerron.

---

Ystävältä saan neuvoja ja opastusta, joskus jopa pyytämättä, mutta jo tässä vaiheessa terapiaa, tiedän ettei se vaan mene niin. Minun on itse käytävä kaikki läpi, se mikä toimii toiselle ei välttämättä toimi minulle. Saan toki ajattelemisen aihetta ja siitä olen kiitollinen, mutta sen viimeisen ratkaisun voin tehdä vain minä. Silloin, en voi myöskään koskaan ketään muuta syyttää!

Sohvalla maaten?

Ei, minä en makaa siellä sohvalla ja terapeutti selkäni takaa piirtää tikku-ukkoja, kukkia tai muuten vaan näyttää tylsistyneeltä, kuten amerikkalaisissa elokuvissa on tapana. Me istumme niin, että näemme koko ajan toisemme. Näin hän varmaan myös tulkitsee minua ja eleitäni, luulisin. Minulla on lupa näyttää siellä kaikki tunteeni, nekin joissa nousee ärtymys.

Kelloa en näe, vaikka tiedän sen seinällä olevankin. Minulle se on vaan helpotus, koska sen nähdessäni keskittyisin vain ajankuluun. Jollain käsittämättömällä tavalla hän pelkällä olemuksellaan pystyy minulle näyttämään sen, että aika alkaa loppua. Aina, ihan aina se tuntuu loppuvan kesken. Koulussa ollessa samainen 45 minuuttia oli piinallisen pitkä, mutta ei terapiassa.

Näiden istuntojen aikana olen löytänyt itsestäni piirteitä, joista olin kuvitellut ihan muuta. Itsekkyydestä, kilttinä olemisesta, huomaavaisuudesta ja monesta muusta. Ei ne olleetkaan minussa sitä mitä olin kuvitellut, niinpä monessa kohtaa on kysytty myös armoa itseään kohtaan. Tätä ei pidä pelästyä, ennen on toiminut silloisen tiedon ja ymmärryksen varassa, silloin se tuntui oikealta. Itsetutkiskelu on pohjimmiltaan enemmän antavaa kuin ottavaa. vaikka se monesti haastavaa onkin. Suosittelen sitä jokaiselle, sinulle, naapurille, työkaverille, kaupan kassalle. Terapiaan voi mennä ilman perässä vedettävää kivirekeä, se on paikka jossa maailma alkaa näyttää uudelta ja yleensä jopa paremmalta. Kannattaako tällaista mahdollisuutta jättää käyttämättä? Jos minulta kysytään, niin ei. Päivääkään en vaihtaisi terapiajaksostani pois.

---

Lue lisää

Terapiaan menee kriittinen nainen

Psykoterapiaan meni aikanaan nainen, joka (näin jälkeenpäin nähtynä) oli koko ajan vastaan kaikkea. Outoa, koska olin kuitenkin miellyttämisen haluinen ja hain hyväksyntää. Se lienee juuri se ansa, johon olin langennut. Olin ihan varma, että olen tällainen, kunnes…

Minun piti hallita kaikki, neuvoin jopa terapeuttiani, hän ammattimaisesti kyllä minulle asiasta ilmaisi. Tämä tapahtui ensimmäisellä tapaamisella, mutta ei koskaan sen jälkeen, näin minä opin missä raja menee. Tällä hän antoi minulle luottamuksen pohjan, tiesin olevani hyvissä käsissä, minulla oli turvallinen olo.

Kriittisyys kärjistää

Olin siis hyvin kriittinen, herkkä arvostelemaan toisia, heidän toimiaan, aina valmis neuvomaan. Kriittisenä näin vain oman näkemykseni. Menin sen taakse turvaan. Saatoin loukata monia. Yritin pakottaa näkemään asiat minun tavalla.

Muistan eräänkin tapauksen vuosien takaa, jossa pelastaakseni itseni, yritin nolata ystäväni. Viime kesänä pyysin tätä häneltä anteeksi, näin kauan asia oli minun mieltäni jollain tapaa painanut. Hän ei muistanut koko tapahtumaa!

Kriittisyys teki minusta kärkkään, ihmisen joka näkee kaikessa negatiivista. Usko hyvyyteen oli ihan vierasta. Pidin itseäni kaiken uhrina. En voinut kuvitellakaan, että joku ihan vilpittömästi haluaa minulle jotain hyvää. En kokenut ansaitsevani sitä, olin epäileväinen kaikessa, aina ja kaikkialla, enkä edes tuolloin sitä ymmärtänyt. Voin taata, että loppupelissä, se alkaa käydä voimien päälle.

Kriittisyys alkaa väistyä

Pikkuhiljaa aloin huomata, että ajatukseni muuttuivat. En mennyt enää sinne syövereihin mielen pohjalle, jossa kaikki on minua vastaan ja kaikki on aina muiden syytä. Tunne oli hämmentävä, mitä oli tapahtunut? En enää saanut niitä ”helpottavia pahoja ajatuksia” mieleen, joilla voisin pelastaa itseni, syyttämällä muita, laistamalla oman vastuuni, en vaikka yritin. Aloin näkemään asiat laajemmin, aloin erottaa itseni toisista, aloin olla oma erillinen ihminen. Aloin nähdä ihmiset omina persoonina, tällöin ei enää pätenyt ”minun lait”. Minun oli alettava ottaa vastuu omasta elämästäni.

---

En mennyt enää sinne syövereihin mielen pohjalle, jossa kaikki on minua vastaan ja kaikki on aina muiden syytä.

---

Siinä missä kriittinen minä olisi ajatellut ”Ei tarvi kytätä”, kun toinen kertoo seuraavansa minua Facebookissa, sai minut nyt liikuttumaan kyyneliin. Tällaiset kyyneleet tulevat siitä, kun koen minusta välitettävän ja olevani arvokas. Terapeuttini sanoisi tässä kohtaa, että se muutos on tapahtunut minussa. Minä välitän itsestäni ja pidän arvokkaana, tällöin minua myös kohdellaan niin.

Kyse oli minun tunteesta, se tästä niin mielenkiintoisen tekeekin, kuinka syvällä minussa se muutos on tapahtunut. Liikutuin aidosti. Minulla ei tullut mitään negatiivista mieleen, ei edes mielen viereen. Kyse oli siitä, että minun asenne on muuttunut.

Asennetta ei muuteta käskystä, ei pyynnöstä, Asenne on jossain kohtaa meihin sisään rakennettu ja niin kauan, kun minä itse alan tekemään asian eteen jotain, niin kauan se pysyy samana. Lienee sanomattakin selvää, että puhun nyt siitä vähemmän päivänvaloa kestävästä asenteesta. En tiedä missä kohtaa muutos on tapahtunut, mutta sen tiedän, että se on tapahtunut.

Mitä on sitten nyt?

Ainakin vielä paljon opittavaa. Suurin muutos on ehdottomasti se, että on syntynyt luotto siihen, että kaikki on hyvin. Mistä tämä luotto syntyy? Sen täytyy syntyä niistä kaikista terapiakäynneistä, siitä mitä minä olen siellä oppinut itseni arvostamisesta, vastuunkannosta ja hyväksynnästä. Kulissi kerrallaan kaatuu lastulevystä tehtyä epäaitoa ja tilalle tulee aitoa vankasta puusta rakennettua. Kaikki on niin kuin on tähän hetkeen tarkoitettu, silloinkin kun tuntuu vaikealta. Kaikki järjestyy. Tuulimyllyjä vastaan taistelut on nyt taisteltu. En silti ole antanut periksi, en luovuttanut, vaan katson kaikkea ”uudesta vinkkelistä”.

---

Suurin muutos on ehdottomasti se, että on syntynyt luotto siihen, että kaikki on hyvin

---

Huomaan ympärilläni myös muutosta. Ei se ole suurta ja ihmeellistä, mutta eihän ne tärkeimmät asiat olekaan, ne tuntee sydämessään. Ei ole tarve sanoa pahasti, sanon hyvästi. Hyvästi sille entiselle, hyväksyn sen elettynä elämänäni. Tervetuloa nykyinen, syvältä syövereistä löytynyt, aito, empaattinen ja omanlainen minä. Tästä on hyvä jatkaa. Kaikki on hyvin <3

Olen useammin kuin kerran terapiassakin pohtinut kuinka en vaan voi ymmärtää, että miksi se kaikki turvattomuus mitä olen lapsena tuntenut, on minulle tuttua ja turvallista! Näin ne vastaukset tulevat, yhtäkkiä yllättäen. Tunne on huikea, yhtä aikaa selittävä, itsestään selvä ja jopa vapauttava.

Järki ja tunteet

Olen siis pohtinut sitä miten turvaton voi luoda turvaa. Jollain tasolla ymmärrän sen, enhän muusta tiennyt, ei ollut mitään mihin verrata. Silti järki pistää vastaan kaikella tapaa, eihän turvaton ole turvaa. Johan sen sylivauvakin ymmärtää, vaan kun tällä(kään) ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, niin kuin ei monella muullakaan asialla, kun puhutaan tunteista. On sanottu etteivät järki ja kauneus sovi samaan päähän. Minun päähän ei tunnu sopivan järki ja tunteet. Ne on luotu täydentämään toisiaan, mutta samaan soppaan niitä en pysty sekoittamaan.

Hulvatonta nuoruusaikaa

Tämä kaikki kertoo vaan sitä karua totuutta siitä vääristyneestä kuvasta jossa olen elänyt. Nuoruusvuodet meni erilaisia turvattomuuksia ympärilleen haalien, sitä oli villi ja vapaa, mikään ei koskettanut, tai sen ei antanut koskettaa, koska silloin se ”turva” olisi kadonnut. Siltikin kaikki kosketti, enemmän kuin pystyin ymmärtämään. Samaan aikaan sisällä oli pieni tyttö, arka, pelokas ja ennen kaikkea turvaton. Hänen oli pakko peittää se kaikki näennäisen kovuuden alle, joka ei kuitenkaan ulottunut kovin pitkälle. Hyökkäys oli paras puolustus, se että oli askeleen edellä toisia, ettei vaan jäänyt toiseksi, silloin oli alakynnessä. Minulla se oli verbaalista ja sanansäilä lensi.

---

On sanottu etteivät järki ja kauneus sovi samaan päähän. Minun päähän ei tunnu sopivan järki ja tunteet.

---

Uskon sen aran pelkäävän tytön sisälläni olleen se joka piti kuitenkin homman hallussa. Pelko mahdollisista seurauksista ja ennen kaikkea pelko siitä, miten isä asiaan suhtautuu, olivat tarpeeksi suuri motivaatio olla kiltisti. Hyvä niin, olen kiitollinen sille pienelle aralle tytölle. Minun kokemukseksi riitti keskikaljan juonti puistossa ja muutama karkureissu. Eräällekin hyvälle nuoruuden ystävälle se ei riittänyt. Kyllä minun sydänalaa puristaa häntä tänä päivänä nähdä, hänelle ei käynyt niin hyvin.

Ikä tekee tehtävänsä

Näin minä uskon, niin minulle ainakin kävi. Toki turvan hakeminen ”vääristä asioista” jatkui pitkään. Siltikin luontainen tarve aikuistua teki tehtävänsä. Vastuu kasvoi ulottumaan itsensä ulkopuolelle ja sitä myötä elämänkatsomuskin muuttui. Taustalla oli kuitenkin koko ajan se lapsuudesta mukaan tarttunut mörkö, joka piti tiukasti kiinni, eikä kaikki ollut kunnossa. Sen kanssa oppi elämään, peittämään muilta.

---

Tuntemattoman taivaan portti aukesi raolleen kymmenen vuotta sitten,
minulla meni vain näin kauan kasvaa siihen, että se on parempi
vaihtoehto.

---

Tuttu ja turvallinen helvetin portti on koko ajan raollaan ja minun toinen jalka siellä, vaikka kaikki muu minussa on matkalla tuntemattomaan taivaaseen. Sitä jalkaa en saa sieltä koskaan pois, se on menneisyyttä, se on osa minua ja tulee aina olemaan. Sen vuoksi olen nyt tässä missä olen.

Kiitos heille kenelle se kuuluu

Tuntemattoman taivaan portti aukesi raolleen kymmenen vuotta sitten, minulla meni vain näin kauan kasvaa siihen, että se on parempi vaihtoehto. Yksin en olisi tähän ikinä pystynyt, niinpä sydämestäni kiitän ennen kaikkea pitkäaikaista puolisoani Tommia kaikesta tuesta, Eveliinaa joka on opettanut minut olemaan äiti, lainkaan vähättelemättä Tommin lapsia Jennaa ja Jereä, ilman teitä tämä ei olisi koskaan ollut mahdollista. Matkan johtajaksi olen saanut luotettavan, empaattisen ja sydämellisen psykoterapeuttini Minnan. Usko ja luottamus häneen ovat sellaista, jota en olisi koskaan osannut kuvitella. Sekaisin tuntein odotan sitä päivää, että hän on tehnyt itsestään tarpeettoman ja pärjään omillani. Onneksi sinne on vielä matkaa. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, kiitän itseäni rohkeudesta ja uskosta itseeni, ilman minua ei tätä matkaa olisi, olen tämän ansainnut.

Sieltä löytyy kaikkea sontaa ja sen jälkeen kaikki on pielessä, tämänkin olen kuullut. Kyllä, sitäkin sieltä löytyy, mutta sieltä löytyy myös paljon muuta. Tämä ns. sonta on puhtaasti (jos se voi puhdasta olla) vain sitä, että kohtaat itsesi. Meillä jokaisella on asioita, menneitä ja olleita, jotka mielellään on lakaissut maton alle, mutta terapiassa sen maton altakin siivotaan.

Hetken aikaa tosin voi tuntua siltä, että kaikki on pielessä, saattaa tulla menetyksiä ihmissuhteissa, syyllisyyttä, vihaa, halveksuntaa, pelkoa, häpeää, nöyryyttä, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sieltä ei tule enempää eikä vähempää, kuin se mitä minä oikeasti olen, se voi olla jopa pelottavaa. Sen kaiken takana on kuitenkin suuri helpotus, lupa lopultakin olla juuri sitä mitä aidoimmillaan on. Eikö silloin juuri asiat pidä selvittää? Mitä jos voinkin olla sellainen, kun oikeasti olen?

Muuttuuko ympäristö?

Oman asenteen muututtua, ympäristön pysyessä samanlaisena kohtaa jatkossa kaksi ehkä hyvinkin erilaista maailmaa. Näiden kohtaamisessa on syytä muistaa kuka on muuttunut ja kuka ei. Se, että itse on muuttunut, ei tarkoita sitä, että kaikki muut olisivat väärässä. Tällöin ei myöskään voi osoittaa syyttävällä sormella ketään tai mitään, joka on jäänyt lähtöruutuun. Ketään ei voi viedä väkisin mukanaan, vaikka kuinka olisi kutkuttava ajatus siitä, että kaikki toimisi sen mukaan mikä itsestä olisi oikein. Se on vain oma näkemys, silloinkin kun sen takana on kasapäin samalla tavalla ajattelevia. Olemme vastuussa vain itsestämme. Ympäristö ei siis muutu.

Voiko asiat jatkua ennallaan?

Terapia muuttaa siellä kävijää, sehän sen perimmäinen tarkoitus lienee, tai sen vuoksi minä sinne ainakin menin. Parisuhde on oiva esimerkki siitä, miten terapia voi vaikuttaa. Ajatusmaailma ja näkemykset saavat uuden suunnan. Puoliso on edelleen siinä samassa lähtöruudussa, hän ei ole käynyt terapiassa, jossa hänen ajatusmaailmansa olisi muuttunut. Mikään ei estä hänen näkemyksensä muuttumista, mutta halu tähän(kin) pitää lähteä hänestä itsestään. Tällä en tarkoita sitä, että vain terapiassa käynyt olisi oikeassa ja puoliso väärässä. Hän eittämättä näkee jossain vaiheessa kumppaninsa muutoksen. Kyse on puhtaasti näkemyserosta. Näiden kohtaamiseen vaaditaan paljon, molemmilta. Lopputuloksen ratkaisee se, kuinka kukin tilanteeseen kykenee suhtautumaan. Se on kuitenkin varmaa, että myös läheisten käytös muuttuu, vaikka he eivät tietoisesti asian eteen mitään tekisikään. Vain aika näyttää mitä kenenkin kohdalla tapahtuu.

Uuden alku

Muutosta tapahtuu kaikessa ja kaikkialla, myös sellaista joka ei saa hyppimään riemusta. Syy ei ole ollut terapiassa, ystävissä, vanhemmissa, puolisossa eikä työkavereissa, vaikka näitä on ollut heikolla hetkellä helppo syyttää. Ne paikat joissa syyllisiä etsitään ja tuomitaan, ovat jossain ihan muualla. Kaikki on minussa, se on osa minua, ei mitään ulkopuolista.

Kaiken sen jälkeen jota olen terapiassa kokenut, voin täydestä sydämestäni sanoa, että se on kannattanut. Entiseen ei ole paluuta, ei millään muotoa. Ei se tarkoita sitä, että se entinen olisi ollut pelkästään pahaa, se oli erilaista. Ne lähtökohdat joista se entinen on alkanut, eivät olleet parhaat mahdolliset, siksi siihen ei ole enää paluuta. Uuteen ja parempaan on aina mahdollisuus. Sanovat, että aika kultaa muistot. Varmasti, mutta itse olen sen kannalla, että sinne maton alle katsomalla saa pysyvämpää tulosta.

Ei voi olla mahdollista

Kysymyksen kuultuani olin osannut jo aavistaa, että minun tietoni ei taida olla ihan paikkaansa pitävä. Siksi järkytys oli niin suuri. Luottamus terapeuttiin oli suuri ja tiesin, ettei hän minulle mitään pajunköyttä syötä. Minun itse on asiat selvitettävä, valmiita vastauksia en häneltä saa. Vapisevin käsin sitten paperin esiin kaivoin ja aloimme käsitellä asiaa. Niin monta kohtaa oli kuin minusta kirjoitettu, minähän toimin juuri tuolla tapaa. Miten tämä voi olla mahdollista? Minä läheisriippuvainen? Minä, itsenäisen ihmisen perikuva, pärjäävä, omatoiminen ja kaikki asiat hoitava, olenko minä läheisriippuvainen? Nyt on jossain käynyt kyllä painovirhe paholainen.

Ei painovirhe, vaan totisinta totta

Asiaa alettiin avaamaan ja mitä pidemmälle on edetty, sitä selvemmältä se tuntuu. Kyllä minä olen (ollut) läheisriippuvainen. Emme niinkään puhu läheisriippuvuudesta itsestään, vaan nimenomaan siitä, mikä siihen minun kohdallani on johtanut. Ei kukaan syntymästään sitä ole, vaikka luultavasti tästäkin jotain geeniperimää löytyy.

Kaiken takaa löytyikin ihminen jolla oli suunnaton tarve saada hyväksyntää. Olin aina pitänyt itseäni maailman vähiten itsekkäänä ihmisenä, enhän voinut olla sellainen, kun kaiken toisten puolesta olin valmis tekemään. Väärin, sillä käytöksellä nimenomaan itsekkäästi käänsin kaiken itseeni. Minä kun teen ja minä kun huomioin kaiken, niin olette te tavan toopeja, kun ette moista huomaa. Vieläkin tämän tiedostamisessa on haastetta. Minulla on tähän kyllä niin hyvä peili, että jos siitä en näe, niin sitten vika on oikeasti korvien välissä.

Mikä ihmeen läheisriippuvuus?

Se ei siis ollutkaan sitä, että jonkun on koko ajan oltava pitämässä kädestä kiinni. Se oli sitä, että on tarve pitää kaikki ohjakset omissa käsissä, kontrolloida kaikkia ja kaikkea. Tarve tehdä asiat toisten puolesta, tyrkyttää apuaan ja loukkaantua, jos sitä ei oteta vastaan, ajatella koko ajan muita ja syrjäyttää samalla itsensä. Suostuminen asioihin joita ei oikeastaan edes halua, loputon miellyttäminen. Läheisriippuvaiselta kysyttäessä mitä hänelle kuuluu, hän kertoo mitä miehelle, lapsille, koirille ja kanoille kuuluu. Itsestään hän visusti karttaa kertomasta.

Hän hylkää itsensä elääkseen toisen elämää ja nimenomaan tehdäkseen tämän toisen elämästä (omasta mielestään) mahdollisimman hyvä. On tärkeää muistaa ettei tätä kukaan tee tietoisesti. Nyt ajatellen, huh huh, on sen täytynyt olla läheisilleni ahdistavaa, eikä helppoa ole vieläkään, niin tiukassa se minussa istuu.

Veteen piirretty viiva

Miten sitten erottaa riippuvuuden ja rakkauden toisistaan? Onko sillä edes mitään merkitystä? Ei kait millään ole mitään merkitystä niin kauan kun se ei vaivaa itseään, muita se voi vaivata paljonkin. Mistä tietää kummasta lähtökohdasta toimii? Sydämestään. Tunne on aina jokaisen oma ja henkilökohtainen, se ei ole koskaan väärin. Tunteen alkuperä ei vaan aina ole paras mahdollinen. Tunne on kuin veteen piirretty viiva, häilyvä, muuttuva, sen olemassa olon tietää, mutta aitoon tuntemiseen vaaditaan jo enemmän. Olin aina ollut sitä mieltä että tiedostan kaikki tunteet, väärin edelleen. En edes tiennyt etten niitä tunnista. Onneksi en saa sähköiskua jokaisesta väärästä olettamuksesta omalla kohdallani, olisin kyllä jo vainaa.

Ilman psykoterapiaa, tämä kaikki ei olisi minulle ehkä koskaan selvinnyt. Miksi sen selvittäminen sitten on niin tärkeää? Sellainen jolla on kokemusta läheisriippuvuudesta tietää sanomattakin. Ne jotka eivät tiedä, voivat olla kiitollisia, kyseessä on kaiken voiman vievä raastava taakka, niin kantajalleen kuin läheisillekin. Kaikki on hyvin, tässä ja nyt, tätä ajatusta kohden syksyn saattelema on hyvä jatkaa.